Jonotustapahtuma

Kun Neuvostoliitto oli vielä olemassa, naureskelimme täällä Suomessa, miten ihmiset siellä jonottavat mellkein kaikkea. Edes tavallisia kulutustavaroita ei riittänyt kaikille, joten jonoja syntyi, kun tavaraa oli tarjolla. Lapset oppivat kuulemma nopeasti kysymään, missä on jonon pää.

Nykyvenäläinen ei, kokemukseni mukaan, enää mielellään jonota. Ei ainakaan lasketteluhissin jonossa.

Eikä enää suomalaisten kauppojen alennusmyynneissä, ennustavat kaupan asiantuntijat. Välipäivien alet riivaavat kotoperäisiä kinkunsulattelijoita kuin joulunalusmarkkinat ikään. Ostetaan silloin, kun prosenteilla myydään.

Suomalaiset ovat oppineet jonottamaan. Satuin menemään urheiluliikkeeseen. En alennusten toivossa, vaan oikein tietty asia mielessäni. Kassajono kiemurteli kaupan mittaisena. Ihmisten kärryt pursuivat "löytöjä" ja säästettyjä prosentteja. Jonottajat vaikuttivat tyytyväisiltä - ihmettelin. En jäänyt kyselemään jonon päätä.

Jonotamme nykyisin alennusmyyntien lisäksi sujuvasti puhelimessa, pankissa, kassalla, Hobitti-ensi-illan lippujonoissa, kaupan lihatiskillä ja kassalla. Olemme jopa valmiita maksamaan puhelimessa jonottamisesta. Neuvostovenäläinen sentään jonotti ilmaiseksi.

"Tee ilmiöstä muhkeampi: laita ihmiset jonoon."

Jonotustapahtumassa tiivistyy markkinatalouden innovatiokyky. Jono on sosiaalinen paikka. Jonossa voi pitää hauskaa, syödä ja juoda, pukeutua hassusti tai telttailla. Jono on loputon mahdollisuus niin niin erilaisille yhteisöille kuin bisnekselle. Jonon etupäässä voi siintää mikroaaltouuni, puhelin, kahvia, pikaruokaa, kirja - melkein mitä vaan.

Markkinamiehen todellinen tuote on keinotekoisesti luotu niukkuus ja kiire. Tähän elämäntapalaihialaiset kernaasti tarttuvat. Ja jotkut tavallisesti täyspäiset.

Jono on suomalaiselle sosiaalinen paikka, esitää tutkija. Jos muuta kanssakäymistä ei ole mennään vaikka jonoon. Kuullostaa epätoivoiselta. Ehkä ale-jono on kuitenkin  tekosyy tarpeelle olla yhdessä. Jonotustapahtuma olisi siis ryhmäterapiaa. Olkoon, kun on jatkossakin vapaaehtoista.

Yhteiskunnallisesti jonottamista pidetään välttämättömänä.Henkilöresurssi säästyy, kun kansa jonottaa. Sairaalan ensiavussa jonotat ensin vastaanottohenkilölle, sitten hoitajalle. Hoitaja päättää, pääsetkö jonottamaan lääkärille vai kokeisiin tai kuviin. Ehkä kaikkiin erikseen. Lääkäreille ja hoitajille riittää puhaa koko työvuoron ajaksi, kun asiakkaat istuvat odottamassa palvelua.

Rahalla pääsee jonottamatta. On aina päässyt. Viidenkympin (markan) seteli oli nuoruudessani varma tapa päästä jonon ohi ravintolaan. Ehkä kaksikymppinenkin olisi riittänyt. Minulla ei koskaan ollut niin kiire tai niin paljon ylimääräistä rahaa. Yksityiset lääkäriasemat markkinoivat palveluja, joissa asiakas ei jonota. En tiedä kuinka se todellisuudessa toimii. Viisikymppisellä (euroja) ei luultavasti jonottomaan palveluun pääse.

Vuosi vaihtuu pian. Ensimmäiset alennusraketit paukkuvat. Pitäkää vuodenvaihteen juhlissa suojalasit päässä, ettei tarvitse jonottaa ensiapupolilla. 

Hyviä alennusprosentteja ensi vuodelle.

Joulun alle kiire keskittyy

Joulun lähestyminen pistää ihmiset puuhaamaan. Pitää hommata lahjoja, siivota nurkkia ja hyllyjä, muistaa unohtuneita, paistaa kinkku ja piparit. Puhaa riittää vielä joulurauhan julistukseen saakka. Sitten kaikki hiljenee - virallisesti.

Miksi teemme niin kuin teemme? Joulupaniikki ottaa vallan, ja alamme häslätä joukolla. Vain vastuskykyisimmä selviävät ilman ilman tartuntaa. Me heikommat koemme ainakin taudin ensioireitä: ärtymystä, levottomuutta ja pakottavaa tarvetta hankkia jotain itselle tai muille.

Kyse lienee siitä, että toimimme tapojen mukaan. Kristillisessä perinteessä joulua on edeltänyt "pikkupaasto" eli adventtipaasto. Pääsiäinen puolestaan lopettaa suuren paaston. Kristillisen paaston aikana keskitytään merkitykselliseen tapahtumaan pidättäytymällä syömisestä ja antamalla tilaa harjoitukselle eli rukoukselle. Näläntunnetta on helpompi käsitellä, kun antaa aivoille jotain askaretta.

Maallistuneessa kristillisyydeessä tulevaan (pakolliseen) hiljentymiseen valmistaudutaan kiireen kautta. Puuhaaminen sovittaa joulunpyhien pakkopysähtymisen. Silloin voi keskittyä paastonjälkeiseen syömiseen vaikka itse paasto saattoi jäädä väliin. Kiire on tehokas konsultti. Tämä on tapana tehdä ennen joulua -ajatus pistää liikkeelle.

Jotkut tykkäävät joulukiireestä ja ainakin joistakin siihen liittyvistä tekemisistä. Toiset taas näyttävät kärsivän. Tavat ovat "polkuja" aivojen hermorakenteissa, väittävät aivotutkijat. Jotkut polut johtavat tasapainoon ja hyvään kokonaisfiilikseen. Toiset taas tuottavat epätasapainoa ja pahaa oloa. Aivojen valmiiksi tallatut hermopolut ovat ottaneet vallan ihmisen elämässä. 

Mielen pitäisi ohjata aivoja ja edellen tapoja. Mieli pystyy siihen, kun alamme tiedostaa, mitä ympärillämme tapahtuu ja etenkin mitä meissä tapahtuu, neurologit vakuuttavat. Aivoihin avautuu uusia polkuja. Jouluun ja siihen valmistautumiseen voi löytyä uusia juttuja. Mitä minä todella ajattelen joulusta? Mitä tapoja haluan pitää yllä ja mistä haluaisin luopua? 

"Näin sydämeeni joulun teen." Rauhallista joulua kaikille.

Signaali ja melu

Ambulanssi yrittää vilkut ja sireenit päällä eteenpäin suurkaupungin keskustan kaaoksessa. Kovin moni ei noteraa kiirehtivää kuljetusta. Signaalit hukkuvat taustameluun ja -valoihin. Ärsykkeisiin turtuneina ihmiset jatkavat tasaista taivallustaan.

Aisopoksen Paimenpoika ja susi -sadussa lampaita paimentava poika huvittelee kyläläisten kustannuksella. Hän huutaa tuon tuosta, että susi hätistelee lammaskatrasta. Aluksi kyläläiset juoksevat paikalle ja tyytyvät torumaan poikaa. Pian he kyllästyvät ja antavat pojan huutaa. Lopulta susi todella tulee, ja poika saa huutaa apua turhaan. Huonostihan siinä käy.

Molemmat tarinat kertovat siitä, miten merkityksellinen signaali hukkuu taustameluun. Hälytysajoneuvosta tulee liikenteen ja muiden ärsykkeiden joukossa lähes tavallinen kulkija. Paimenpojan avunhuudot kuitataan toteamalla, että siellä se taas huutaa, huutakoon.

Elämme informaatioyhteiskunnassa, sanotaan. Erilaista tietoa on tarjolla yllin kyllin. Usein tiedon muruset ovat keskenään ristiriitaisia. Emme tiedä, mihin uskoa ja mitä jättää omaan arvoonsa. 

Informaatio on stressitekijä. Paljon informaatiota tarkoittaa paljon stressiä. Lienee luonnollista suojautua infoähkyltä olemaalla välittämättä siitä. Kynnys reagoida informaatioon kasvaa. Enemmän melua, vähemmän merkitystä.

Ihmisten turtuminen on haaste viestin lähettäjille. Täytyy keksiä uusia tapoja herättää ihmisten huomio. "Mahtavaa" ja "sairaan hyvää" kokevat inflaation, niiden merkitys lässähtää. Politiikassa tarvitaan entistä särmikkäämpiä ulostuloja, jotta saisi itsensä näkyviin ja kuuluviin. "Kriisi" ja "katastrofi" ovat tuiki tavallisia ilmauksia maailman menosta.

Todellisen signaalin erottaminen melusta on kuitenkin elintärkeää ihmisille, väittää suosikkitieteilijäni Nassim Nicholas Taleb, kirjailija, riskianalyytikko ja tilastomatemaatikko. Mitä tarkemmin asiaa katsoo, sitä enemmän saadusta infosta on ns. melua, Taleb väittää. Kansankielessä tämä vastannee toteamusta, että joku ei näe metsää puilta.

Ravintoon ja ravitsemukseen liittyvä informaatio on esimerkki signaalien ja melun sekoittumisesta. Harva enää ymmärtää, miten syödä tervellisesti. Kun ruokaa tarkastellaan mikroskoopin, bisneksen tai maatalouspolitiikan kautta, jää lautaselle sekametelisoppa. Siitä on vaikea erottaa signaaleja hyvästä ruoasta. Ostoslistasta: laktoositon kasvisrasvaseos, gluteeniton vitaminoitu jauhoseos.

Talebin mielestä infoähkyä voi lievittää pitäytymällä niin luonnonmukaisissa informaatiolähteissä kuin mahdollista. Internetajasta huolimatta. Mitä enemmän hankit dataa, sitä vähemmän tiedät siitä, mitä todella tarvitset. Tiedon hankkimisen lisäksi täytyy oppia kuuntelemaan itseään ja luottamaan omaan kokemukseen.

Kerro, kerro kuvastin

Kun toimittajat kyselivät pääministerin omasta tarpeesta itsereflektioon, hän totesi, ettei katso taaksepäin. Kun alla on tieosuuden nopein auto, ei taustapeiliin tarvitse vilkuilla. Stubb tietää olevansa hallituksen nopein ministeri.Stubbin peili ei näytä historiaa.

Kun ihminen katsoo peiliin, näkyy toden totta vain nykytilanne. Kuvajainen kuitenkin syvenee, jos peilin eteen malttaa pysähtyä. Se kertoo eletystä elämästä. Peilikuva saattaa kehottaa muuttumaan tai jatkamaan entiseen tapaan.

Jos on todella aikaa pysähtyä, peili voi kertoa jotain tulevaisuudesta. Millaisia tavoitteita asetan tulevaisuuteen? Kuinka niitä aion tavoitella? Kuinka voisin siinä onnistua? Olenko oppinut jotain historiasta?

Erään brittitutkimuksen mukaan peiliin katsominen voi aiheuttaa ahdistusta. Erityien haitallista se niille, joilla on epäterve minäkuva. Pysäytetty menneisyys ahdistaa. 

Ahdistaakohan peilin eteen pysähtyminen Stubbia ja koko hallitusta? Ehkä nopea vilkaisu vauhdissa peiliin tuottaa hyvää fiilistä. Vaikutelma on dynaaminen ja tulevaisuuteen (lue: eteen päin) suuntautuva. Hymy avoin ja urheilukello näkyy. Valtakunnassa kaikki hyvin.

Pääministerillä viiteryhmineen on "realistinen" kuva vuoden 2014 todellisuudesta. Nuo toiset elävät kylmän sodan aikaa vaikka on vuosi 2014, kuten hän asian ilmaisee. Kun kuuntelee ahneita räätäleitä, kuningas ei tunnista omaa alastomuuttaan. Vauhti sumentaa kuvajaisen.

Samaan aikaan Stubb on aivan oikeassa. Ilman uudistumista hukka meidät perii. Nykyisten ja tulevaisuuden ihmisten ja organisaatioiden on ennakoitava muutoksia ja opittava nopeasti. Pitää uskaltaa ihmetellä, innostua, innovoida - ja epäonnistua. Mistä peilistä katselen itsäni, kun olen epäonnistunut?

Niin peili vastaa kuin siltä kysytään. Sopivalla kysymyksenasettelulla saa mieleisiään vastauksia. Valmis kuva tavoitteesta ei innosta uudistaviin kysymyksiin. Uudenlaiset kysymykset voivat tuottaa outoja vastauksia. Juuri niitä tarvitsemme.

Luottamus pitää yhteiskunnan koossa. Se tarkoittaa sitä, että peiliemme kuvajainen kohtuullisen yhdenmukainen ja realistinen. Moniarvoisessa ja pirstaloituvassa maailmassa luottamuksen merkitys korostuu. Luottamus rakentuu vuorovaikutuksessa, peileille esitettäviä kysymyksiä kalibroitaessa. Uudistuminen alkaa, kun peilin eteen uskalletaan pysähtyä ja hyväksyä ei-toivotut vastaukset. Kerro, kerro kuvastin, ken...

Mitä aikaa kellosi raksuttaa?

Lapsuuteni Sävellahjassa Mummon kaappikello oli vakiotoive. Tämä jenkkafoksiksi luokiteltu muistelo tuntui kuvaavan onnistuneesti ikäihmisiä, joita ympärilläni näin. Mummot ja vaarit myös hyväksyivät ikäroolinsa ilman näkyvää kapinaa. Heidän kellonsa alkoivat viimeistään kuusissakymmenissä "raksuttaa mennyttä aikaa". Hopeahelainen kävelykeppi lahjoitettiin jo viisikymppisille.

Nykysenioreiden laita on toisin. Heidän aktiivisuusrannekkeensa piippaavat vaativasti tulevaa aikaa. Toki vanhanliiton kellokkaita löytyy, mutta he ovat jäämässä vähemmistöön. Uskallan väittää, että elämme murroksessa, jossa aikakäsitys muuttuu radikaalisti. Käsitehistorioitsija Reinhard Koscellek (1923-2006) nimesi satula-ajaksi 1750 - 1850 välisen ajan, jolloin saksan kieli modenisoitui. Jotain satula-aikaan verrattavaa on nyt tapahtumassa aikakäsityksille ja -käsitteille.

Ajan muuttumisen kutina vatsassa teki minusta blogistin. Haluan tutkia aika-ilmiöitä kirjoittamalla ajatuksiani niistä julkisiksi. Uskon, että keskeneräisen ajattelun julkaiseminen pitää pohhdinnan ajassa. Bloggaamisen matala julkaisukynnys tuntuu myös innoittavalta: ei vuosikausia "kammiossa" pienen piirin kanssa. Toki olen onnellinen yhdestäkin kommentista, jos se jotenkin edistää aikaveiviäni.

Huomaan kelloni raksuttavan erilaisia aikoja. Yksi kelloista laahustaa menneisyydessä, toinen ryntäilee tulevaisuuteen ja kolmas käy jo Uuden-Seelannin aikaa. Pysähtynyt kello armahtaa hetkeksi. Entä sinun kellosi?