Mitä aikaa kellosi raksuttaa?

Lapsuuteni Sävellahjassa Mummon kaappikello oli vakiotoive. Tämä jenkkafoksiksi luokiteltu muistelo tuntui kuvaavan onnistuneesti ikäihmisiä, joita ympärilläni näin. Mummot ja vaarit myös hyväksyivät ikäroolinsa ilman näkyvää kapinaa. Heidän kellonsa alkoivat viimeistään kuusissakymmenissä "raksuttaa mennyttä aikaa". Hopeahelainen kävelykeppi lahjoitettiin jo viisikymppisille.

Nykysenioreiden laita on toisin. Heidän aktiivisuusrannekkeensa piippaavat vaativasti tulevaa aikaa. Toki vanhanliiton kellokkaita löytyy, mutta he ovat jäämässä vähemmistöön. Uskallan väittää, että elämme murroksessa, jossa aikakäsitys muuttuu radikaalisti. Käsitehistorioitsija Reinhard Koscellek (1923-2006) nimesi satula-ajaksi 1750 - 1850 välisen ajan, jolloin saksan kieli modenisoitui. Jotain satula-aikaan verrattavaa on nyt tapahtumassa aikakäsityksille ja -käsitteille.

Ajan muuttumisen kutina vatsassa teki minusta blogistin. Haluan tutkia aika-ilmiöitä kirjoittamalla ajatuksiani niistä julkisiksi. Uskon, että keskeneräisen ajattelun julkaiseminen pitää pohhdinnan ajassa. Bloggaamisen matala julkaisukynnys tuntuu myös innoittavalta: ei vuosikausia "kammiossa" pienen piirin kanssa. Toki olen onnellinen yhdestäkin kommentista, jos se jotenkin edistää aikaveiviäni.

Huomaan kelloni raksuttavan erilaisia aikoja. Yksi kelloista laahustaa menneisyydessä, toinen ryntäilee tulevaisuuteen ja kolmas käy jo Uuden-Seelannin aikaa. Pysähtynyt kello armahtaa hetkeksi. Entä sinun kellosi?